Lohtajan kikkomusiikkijuhlat

EjR in memoriam

Julkaistu: 04.08.2016

Viime viikkoon liittyy kaksi tapausta, joista haluan kirjoittaa. Vierailin ohjaaja Michael Baranin kanssa Kokkolassa, tutustuimme Lohtajan kirkkoon ja suunnittelimme projektia, samalla kun vierailimme tämän vuoden festivaaleilla. Siitä myöhemmin, koska samalla saapui uutinen Einojuhani Rautavaaran kuolemasta.

Muistokirjoitukset Hyvin Merkittävistä Henkilöistä ovat tekstiperinne, johon liittymiseen en ole koskaan tuntenut vetoa. Haluttomuudellani on tekemistä sen kanssa, että Franz Kafka ja Heinrich Böll ovat lempikirjailijoitani: juuri Böll on erityisen sattuvasti kuvannut groteskiutta, johon modernin yhteiskunnan suremisrituaalit usein ajautuvat, esimerkiksi novellissaan Poisheittäjä. Ja ei sen puoleen, ei kukaan ole minulta koskaan muistokirjoitusta pyytänytkään. Kun suruviesti Einojuhani Rautavaaran kuolemasta saapui, tajusin että nyt on tullut aika tehdä poikkeus. Blogiympäristö luo osaltaan vapautta poiketa normatiivisuudesta, joten tässä muutama omakohtainen muisto pitkäaikaisesta sävellyksenopettajastani.

Olin kaiketi ensimmäinen Sibelius-Akatemian opiskelija, joka aloitti pääaineiset sävellysopinnot jo lukiolaisena, nuoriso-osastolla. Olin enemmän tai vähemmän tiiviisti Einojuhani Rautavaaran oppilas lähes koko 1980-luvun. Ensimmäinen ”oikea” sävellykseni jota hänen johdollaan työstin, oli Viisi bagatellia pianolle. Sitä tehtiin pitkään ja hartaasti, 8-minuuttista pianoteosta yli kaksi vuotta. Sen työn puitteissa löysin perustan monille myöhemmille ratkaisuille.

Bagatellien ohjaamisessa Rautavaara onnistui yhdistämään kaksi pedagogisesti tärkeää ominaisuutta. Toisaalta hän antoi tilaa ja rohkaisi etsimään intuitiivista herkkyyttä, oman ja ainutkertaisen sävelmaailmani salattua puutarhaa. Toisaalta hän osasi ja uskalsi olla kriittinen suhteessa aloittelevan säveltäjän tekniseen kömpelyyteen, jota hän tarkasteli pitkän ja vankan käytännön kokemuksen läpi. Yksi muistikuva on sävellystunnilta aivan alkuvaiheesta, ehkä syksyltä -80. Silloin oli selvillä, millaisen materiaalin kanssa bagatelleja aletaan työstää. Sävellyspiano oli Rautavaaralle keskeinen työkalu: se oli hänelle kuin savenvalajan dreija. Tunnilla hän sitten otti materiaalikarttani ynnä nuottipaperia, ja: alkoi säveltää! Hän käytti varmaan 10-15 minuuttia tekemällä pianon avulla hyvin tosissaan ihan oikeaa sävellystyötä: kuuntelemalla, testaamalla, kirjoittamalla, korjaamalla, aistimalla tavalla josta välittyi voimakas ja kokonaisvaltainen heittäytyminen ja läsnäolo. Että kas näin, kisälli: näin nämä hommat hoidetaan.

Toinen muistikuva liittyy aikaan muutamaa kuukautta myöhemmin, talvella, kun ensimmäisestä bagatellista oli ensiversio jo olemassa. Opettajan pyynnöstä soitin pariminuuttisen kappaleen, ja soittaessani löysin musiikin tunnelman, tuoksun, värin, sen toisen rivin puolivälissä. Kun olin lopettanut, Rautavaara pyysi: ”Sitten soita vielä alusta tuohon asti.” ja osoitti tarkalleen sitä kohtaa, jossa musiikki oli soittaessani herännyt eloon. Kun autenttinen soiva käsitys koko musiikista oli siten saatu, ei seurannut ihailua vaan päinvastoin: juuriin asti menevää kritiikkiä siitä, mitä en parin kuukauden opiskelun jälkeen vielä hallinnut: kritiikkiä ratkaisuistani rytmin, harmonian ja muodon saralla. Ensimmäinen bagatellini tulikin myöhemmin valmiiksi tyystin toisenlaisena. Olennaista oli kuitenkin saada selvä signaali siitä, että opettaja intuitiivisesti vaistoaa sen taikapiirin, jonka etsiminen on minulle säveltämisessä keskeistä. Kun huomaa että opettaja tajuaa, niin silloin syntyy sellainen luottamus, josta käsin on mahdollista lähteä liikkeelle, etsimään oikeita keinovaroja. Kun matka edistyy, niin siivet vähitellen kasvavat ja vahvistuvat. Lopulta voi säveltämisestä jopa tulla ihan oikea ammatti.

Rautavaara teki pitkän työrupeaman sävellyksenopettajana, Sibelius-Akatemian professorina. Voi olla, että minun parivuotinen ponnisteluni esikoisteokseni parissa jäi hänellekin mieleen: kun Rautavaaran esseekokoelma Mieltymyksestä äärettömään paljon myöhemmin julkaistiin, oli hän valinnut sen viimeiseksi tekstiksi Viiden bagatellin teosesittelyn, jonka oli laatinut YLEn ohjelmaan Aikamme Suomalaista Musiikkia.

Tämä on oopperablogi, joten kirjaan myös muutaman muiston parista Rautavaaran oopperasta. 1980-luvulla tuli radiosta Joensuussa äänitetty kantaesitys, Thomas, jonka sitten myöhemmin myös näin näyttämöllä Finlandia-talossa. Usein sanotaan, että taiteilija on säilyttänyt jotain lapsen kyvystä leikkiä, eläytyä, kokea tuoreesti ja haltioituneesti, samalla kun hänellä on käsillä työssä tarvittava aikuisen osaaminen. Rautavaaran Thomas radiosta kuultuna olikin hetkittäin kuin uppoaminen lapsuuden ihmemaahan, sukeltaminen reilusti alle 10-vuotiaan todellisuuteen. Tietenkin kyse oli myös tarinasta, joka sisältää takaumia keskiaikaisen piispan lapsuuteen Englannissa. Taiteessa tärkeää on kuitenkin eteneminen mitä-kysymyksestä miten-kysymykseen. En radiota kuunnellessani edes tiennyt juonen lapsuus-ulottuvuudesta; mutta säveltäjän kutoma äänten ja sanojen verkosto vain onnistui koskettavalla tavalla simuloimaan lapsen kokemistavan herkkyyden, niin vahvasti, ettei mikään synopsiksen seuraaminen edes ollut tarpeen. Näyttämöllä nähtynä Thomaksesta jäi taasen mieleen Jorma Hynnisen esittämän piispan jylhän liturgiset äänenpainot. ”Ylhäinen kaupunki!” näin visionäärisesti laulettuna oli elävä muistutus siitä, että muun ohella myös keskiaikainen liturginen draama kuuluu oopperaperinteemme olennaisiin lähtökohtiin. Tärkeä oivallus myös kirkko-oopperan lajia ja nykyistä omaa projektiani ajatellen.

Auringon Talon loppukohtaus on myös jäänyt mieleeni vahvana. Monien oopperoiden tapaan kyseessä on kuolinkohtaus, ja millainen! Oopperan pääosissa on kaksi venäläisnaista, vallankumouksen Suomeen heittämiä emigrantteja, entistä yläluokkaa. Heidän köyhtymistään ja syrjäytymistään, harhaisia kuvitelmiaan ooppera kuvaa koskettavasti. Loppukohtauksen voi tulkita siten, että tästä todellisuudesta irtautuessaan vanhusten mieleen nousee muistikuvia nuoruudesta yläluokkaisessa Pietarissa, suurenmoiset kutsut joissa airut asianmukaisesti ilmoittaa saapuvat korkea-arvoiset vieraat. Musiikillisena ja näyttämöllisenä eleenä Auringon Talon loppu tavoittaa samalla jotain yleispätevää. Vaikka pakolaisten elämä rappeutuvassa talossa on ollut kuinka surkeaa, ihmisen perimmäinen arvo on ja pysyy. Tätä perimmäistä ihmisarvoa oopperan loppu rehabilitoi ja juhlii komeasti.

Vaikka Rautavaara suhtautui usein korostetun kriittisesti virallisiin kirkko-instituutioihin, aistin hänestä usein syvään juurtuneen lukkarinrakkauden liturgisen musiikin ja sakraalimusiikin perinteitä kohtaan. Vasta lukiessani hiljan Samuli Tiikkajan mainiota elämäkertaa (”Tulisaarna”) ymmärsin kiinnostukseen yhden varhaisen syyn. Rautavaaran isä oli taitava oopperalaulaja, joka kuitenkin kyllästyi itsenäisyyden alkuaikojen oopperaproduktioiden pinnallisuuteen ja siirtyi kirkkomuusikoksi Kallion seurakuntaan: tuleva säveltäjä viettikin lapsuudessaan 1930-luvulla paljon aikaa urkuparvella, jossa hänen isänsa pääsi kanttorina toteuttamaan vakavampia ja kunnianhimoisempia musiikillisia pyrkimyksiä. Poika sitten onnistui työssään luomaan synteesiä näistä isänsä ammatinharjoituksessa ilmeisen erillisiksi jääneistä maailmoista.

Oma säveltämiseni on opiskeluaikojen jälkeen yhä enemmän suuntautunut kirkkomusiikin ja nyt myös kirkko-oopperoiden suuntaan. Kiitos, Einojuhani, hyvistä eväistä sille matkalle!
  • Suomen ev.lut. kirkko - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan seurakuntayhtym - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Lohtajan seurakunta - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan kaupunki - Kirkkomusiikkijuhlien tukija