Lohtajan kikkomusiikkijuhlat

Pari sanaa tekstityypeistä

Julkaistu: 20.03.2017

Ensi kesänä saattaa käydä niin, että joku joutuu kirkko-oopperani libreton kanssa ymmälleen. Siksi tässä vaiheessa pari sanaa eri tekstityypeistä, sekä yleisellä tasolla että librettoani koskien, turhien väärinkäsitysten välttämiseksi.

Menneisyydestä ei kukaan pysty raportoimaan ikäänkuin jäännöksettömän tarkasti, yhden suhde yhteen. Voidaan esittää erilaisia kertomuksia, joiden luoma kuva on riippuvainen tekstin lajista ja tavoitteista. Tällainen jokaisen tekstin väistämätön aukollisuus on kiteytetty kauniisti esimerkiksi Johanneksen evankeliumin lopussa.

Otan esimerkeiksi neljä eri tekstityyppiä: historiikin, tieteellisen tutkielman, romaanin ja oopperalibreton. Yhteisöillä ja yrityksillä on tapana pyöreiden vuosien yhteydessä julkaista toiminnastaan historiikki. Sen laatija voi olla kirjailija tai tiedemies, taikka ihan tavallinen yhteisön jäsen ja asian harrastaja: valinta riippuu yhteisön luonteesta, koosta ja taloudellisista resursseista. Historiikkiin voi sisältyä (itse)kritiikkiäkin, mutta itsestään selvää siinä silti on lähtökohtainen myönteisyys yhteisön arvoja ja tavoitteita kohtaan.

Tieteellinen teksti voi olla artikkeli, väitöskirja, monografia tms. Sen lähtökohta on taasen lahjomaton totuuden etsintä kirjoittajan oman tiedeyhteisön käsityksiä artikuloimalla ja punnitsemalla, eli sellaisen tahi tällaisen tiedekäsityksen valossa. Avoimuus, läpinäkyvyys, lähdekritiikki ynnä muu sellainen ovat arvoja, joiden yksi seuraus on reformaatio, jonka 500. juhlavuotta vietämme. Täällä Pohjan perillä änkyröidessämme unohdamme nimittäin liian helposti sen, että kaiken muun ohella tohtori Luther teki pitkän päivätyön yliopiston professorina, ja että laadukas tieteenharjoitus oli tärkeä osa myös maisteri Laestadiuksen toimintaa. Tieteen asemasta kulttuurissamme kertoo esimerkiksi se, että poliittinen ja valtiollinen historiankirjoitus on nykyään lähtökohtaisesti vapaan yliopistollisen tutkimuksen aluetta, kun se ennen Lutheria oli pääasiassa ruhtinaiden palkkaamien hovikronikoitsijoiden käsissä. Sanotaankin, että protestanttinen reformaatio käytännössä merkitsi modernin historiantutkimuksen ja lähdekritiikin syntyä.

Kaunokirjallisessa teoksessa taasen nousevat tärkeälle sijalle taiteelliset tavoitteet, jotka voivat ilmetä tekstin tyylissä ja muodossa: esimerkiksi siinä, miten verhottua tai ilmeistä jokin on. Taiteilijan vapaus merkitsee käytännössä sitä, että ei ole mahdollista antaa mitään yhtä taiteen määritelmää, vaan ilmiö on ollut vilkkaan pohdinnan ja keskustelun aihe jo vuosituhansia. (Minusta hyvän kommentin keskusteluun on heittänyt Ingmar Bergman: hänen mielestään taiteilijan pitäisi olla kuin puuseppä, joka osaa tehdä hyvän tuolin: kestävän, kauniin, toimivan, käytännön elämässä käyttökelpoisen.)

Oopperalibretto on taasen yksi kaunokirjallisuuden alalaji. Sen yksi erityispiirre on lyhyys: jo näytelmät ovat sivumääräisesti lyhyitä tekstejä verrattuna romaaneihin, ja laulettuna teksti usein kestää selvästi luettua pitempään.

Vaikka ”maulle ei ole sääntöä”, eikä yhtä taiteen määritelmää voi antaa, niin voisin hieman pohtia Laestadius-projektia em. tekstilajien näkökulmasta, säveltäjän ja kanssa-libretistin ominaisuudessa. Eli mitä taiteellisuus tässä tapauksessa esimerkiksi tarkoittaa, ihan käytännössä ja lattiatasolta koettuna?

Länsimaisen kulttuurin piirissä taiteilijan osana on väistämättä harjoittaa jonkin sortin nuorallatanssia. Vapaan taiteilijan ammattia ei voi rajata minkään sortin aatteenlevityksen tai tieteellisen paradigman sisälle, niin paljon kuin se voikin olla niistä kiinnostunut ja vaikuttunut. Vapaan taiteilijan mandaattiin kuuluu myös uuden keksiminen, uudelleenjärjestäminen ja kaikenlainen suodattaminen. Esimerkin voisin ottaa kirkko-oopperani kasvitiede-kohtauksen alusta. Siinä Laestadius kokee tuntureilla, auringon noustessa huikean luontoelämyksen. Elämystä sanoittaa hänen laulamansa Anna-Maija Raittilan runo, joka on kirjoitettu yli sata vuotta Laestadiuksen kuoleman jälkeen.

Anna-Maija Raittilan luontorunous on minulle yksi lestadiolaisen perinteen upeimpia hedelmiä. Se fakta, että Anna-Maija 1960-luvun suurten puhdistusten yhteydessä erotettiin liikkeestä, on tässä yhteydessä triviaali sivuseikka. Triviaalia olisi myös syyttää tekstivalintaani anakronistisuudesta: 1970-luvulla kirjoitetun tekstin siirtämiselle 1830-luvun tapahtumaan on taiteellinen motiivi, joka eroaa historiikin tai historiatieteen tavoista hahmottaa todellisuutta.

Olennaista tässä projektissa on myös ollut suodattaminen. Jotta kahden laulajan ja parin tunnin Laestadius-ooppera toimisi, pitää olla kirkas näkemys siitä, mitä otetaan ja mitä jätetään, jo libreton sisällön ja tapahtumien tasolla. Esimerkiksi Aslak Hettan aseellinen kapina ja jännite pakanallisen perinteen kanssa jäivät pois mm siitä syystä, että ne ovat jo olleet vahvasti esillä Armas Launiksen ja Tauno Marttisen oopperoissa. Suodattaminen tarkoittaa myös sitä, että libretto ei voi olla poliittisesti korrekti yhteenveto kaikesta. Päädyin valitsemaan valoisia puolia Laestadiuksen elämästä ja törmäyttämään ne nykylestadiolaisuuden pimeisiin puoliin. Törmäykset toimivat draaman polttoaineena: ne luovat jännitettä, teoksen taiteellista hahmoa, yhdessä muiden tekstitasojen ja musiikillisten ratkaisujen kanssa.

Mitä historiikki-perinteeseen tulee, niin se on synnyttänyt monia arvokkaita ja sympaattisia dokumentteja, ei vähiten Suomen Säveltäjät ry:n piirissä. Mutta tuskin kovin tyypillinen historiikki tarjoaa kovin hyviä lähtökohtia oopperalibretolle ja musiikkidraamalle. Varmastikaan oma kirkko-oopperani ei voisi olla myöskään Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen tilaama juhlaooppera Laestadiuksesta. Tämä jo siitäkin syystä, että koko ooppera-taidelajia ei vanhoillislestadiolaisten mielestä saisi lainkaan olla olemassa. Onhan se surullista; ajattelen tässä kohtaa esimerkiksi kollegani Maija Ruuskasen säveltämää Herääminen -oopperaa nuoresta Paavo Ruotsalaisesta (jota olen kuun lopussa menossa katsomaan): olen suorastaan kateellinen Maijalle siitä, että hänen produktiossaan näyttää olevan mukana körttiläisten kuoro! Säveltäjä on siis toivotettu tervetulleeksi yhteisöön, jonka lähtökohtia hänen teoksensa luotaa. (Samalla tietenkin uskon, että säveltäjä on siinäkin projektissa saanut kaiken tarvitsemansa taiteellisen vapauden.)

Kun kerran oopperaa taiteen lajina ei lestadiolaisten mielestä a priori saisi olla olemassa, niin tuntuuhan se välillä hurjalta tällaista taideteosta olla tekemässä juuri Laestadiuksesta. En ymmärrä enkä hyväksy lestadiolaisten ooppera-taidelajiin kohdistamaa kulttuurivandalismia. Mutta ehkä juuri projektin ristiriitaisuus ja käsittämättömyys on tuonut työhön sellaisia sytykkeitä, jotka ovat musiikkidraamalle tervetulleita. Ja toisaalta, työn kautta on samalla auennut huikea mahdollisuus: voin antaa Laestadiuksen itsensä ilmaista käsityksensä tästä tuhoisasta kyykyttämisestä, oopperan keinoin! (Eräs tuttavani ehdottikin leikillään, että Suomen Rauhanyhdistyksiin voisi levittää esityksistä julistetta seuraavan tekstin kera: Laestadius tulee, oletko valmis?)

Lopuksi pari sanaa avoimuudesta. Kaunokirjallisuuteen voivat heijastua kaikki muut tekstin lajit, mukaan luettuna kronikat ja tieteelliset tekstit. Omassa libretossani on ollut arvokasta se apu, jota olen eri tieteenharjoittajilta saanut. Esimerkiksi kasvitieteilijä Sanna Laaka-Lindberg laati aivan upean taustaselvityksen siitä, millaista Laestadiuksen kasvitieteilijän-työ on ollut kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Kun sävelsin librettotekstiä, jonka Michael Baran oli tämän selvityksen pohjalta laatinut, koin todella vahvasti sisäkkäisyyden, joka voi vallita taiteen- ja tieteenharjoituksen välillä. Mielenkiintoinen konstellaatio kaiken kaikkiaan: Anna-Maija runoilijana, Lars Levi ja Sanna kasvitieteilijöinä, Lars Levi myös kuvataiteilijana (piirtämässä kasvia), Michael libretistinä, ja minä säveltäjänä. Kohtaus päättyy raamattumeditaatioon, jonka teksti on Luomiskertomuksesta, kasvien luomisesta: sitä kautta mukana ovat siis myös Genesiksen muinainen kirjoittaja ynnä suomentaja Lassi Nummi mainioine asiantuntijoineen. Puhumattakaan siitä, että näin syntynyttä materiaalia toimitetaan paraikaa eteenpäin, esittäjille.

Teokseni pohjavirtana ja syvänä eetoksena on vastustaa ihmisen koskemattomuuden loukkaamista. Samalla se juhlii oikeanlaista koskettamista, kosketetuksi tulemista, sitä yhteistä tanssia ja elämän ”outoa juhlaa, johon meidät on kutsuttu” (Lassi Nummi).
  • Suomen ev.lut. kirkko - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan seurakuntayhtym - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Lohtajan seurakunta - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan kaupunki - Kirkkomusiikkijuhlien tukija