Lohtajan kikkomusiikkijuhlat

Sontaluukku ja hiukkaskiihdytin

Julkaistu: 01.05.2017

Kirjoitin teosesittelyssäni, että kirkko-oopperani törmäyttää toisiinsa valoisia puolia Laestadiuksen elämästä ja pimeitä puolia nykylestadiolaisuudesta. Mistä moinen ratkaisu? Onko minun mielestäni nykylestadiolaisuudessa ylipäänsä mitään valoisaa?

Vastaan ensin jälkimmäiseen kysymykseen: on toki! Aihepiiri on niin laaja, että tässä siihen voi kajota vain parin esimerkin verran. Yksi viime vuosien vahvimpia taide-elämyksiäni on ollut Antti Hyryn romaani Uuni. Pohjoista kulttuuria leimaa usein niukkuus, pidättyvyys ja ankaruus. Hyryn tekstissä ne kääntyvät voimavaraksi, sisäiseksi hiljaisuudeksi, pyhän tunnuksi ja juhlaksi, joka puhuttelee minua syvästi. Tärkeitä minulle ovat myös Niilo Rauhalan virsitekstit ja -suomennokset, joista yhtä kommentoin tammikuun alun postauksessani. Edelleen taiteen saralta nousee mieleen urkusävellysteni pari erityisen osuvaa tulkintaa, joista saan kiittää lestadiolaisia muusikoita. Ja kun nuorena opiskelijana etsin tekstiä ensimmäiseen laulusävellykseeni, valinta osui itsestään selvästi Anna-Maija Raittilan runoon Satakielet, kokoelmasta Anna meidät kaikki toisillemme. Vasta vuosia myöhemmin sain tietää, että Raittilan taustassa vanhoilllislestadiolaisuudella on ollut keskeinen muovaava rooli. Vaikka en ole koskaan liikkeeseen kuulunut, on sen sielunmaisemassa tällaisia teitä minulle paljon tärkeää ja tuttua.

Jossain suviseurojen puheenvuorossa taidettiin verrata televisiota ”sontaluukkuun”. Olen samaa mieltä: sen verran minussa on myös arkilestadiolaisuutta, että en ole koskaan kotiimme televisiota hankkinut. Sen katsomiseen kuluva aika on rakentavampaa käyttää vaikkapa kaunokirjallisuuden tai radio YLE 1:n parissa. Käsitys on vahvistunut kun nyttemmin television katsomisen mahdollisuus on auennut tietokoneen kautta. Harvoin sieltä jaksaa muuta kuin jotain RSO:n konsertteja tai Truffaut’n elokuvia katsoa. On vain niin paljon kiinnostavampaa ja inspiroivampaa tarttua kirjaan, vaikkapa Graham Greenen romaaniin!

Ja niin edelleen. En mene privaattielämääni pitemmälle, enkä ylipäänsä ole tilivelvollinen siitä, mitä yksityishenkilönä nykylestadiolaisuudesta ajattelen. Ja niistä liikkeen pimeistä puolista joku toinen kerta.

Jos sitten mennään ensimmäiseen kysymykseen: mistä syystä nostan kirkko-oopperassani esiin nimenomaan pimeitä puolia nykylestadiolaisuudesta, ja annan niiden törmätä päähenkilöni elämän valoisiin puoliin? Vastaus: jotta syntyisi hyvä taideteos.

Alban Berg on kiteyttänyt asian osuvasti: nykyihmisen elämä on niin kiireistä ja rankkaa, että jos hän päivän päätteeksi jaksaa vielä raahautua katsomaan oopperaa, on suorastaan rikollista, jos säveltäjä ikävystyttää häntä.

Taiteen tekemisessä on olennainen rooli valitsemisella, suodattamisella: toisaalta karsimisella, toisaalta sen valitun materiaalin ja tematiikan rikkaalle työstämisellä. Musiikkiteatterissa korostuu kontrasti, draaman polttoaine. Vastakohtien välinen kitka synnyttää draaman sykkeen, ja tästä syystä olen valintoihini päätynyt. Yksi hyvä vertaus on hiukkaskiihdytin, jota käytetään modernin fysiikan tutkimuksissa. Aineen perimmäisiä ominaisuuksia yritetään tutkia törmäyttämällä hiukkasia ja analysoimalla törmäysten seurauksia ja jälkiä. Samaan tapaan toimii kirkko-oopperamme, antamalla esimerkiksi Laestadiuksen kulttuurisuhteen törmätä nykylestadiolaisuuden kulttuurivandalismiin.

On olennaista, että taiteilijalla on vapaus sommitella tämän kaltaisia vastakohtia! Laestadiuksen elämässä on paljon sellaisia pimeitä puolia, jotka eivät juuri tähän teokseen mahtuneet, ja nykylestadiolaisuudessa vastaavasti valoisia. Taideteos on vapaa lintu: ei voi olettaa, että siinä käsitellään Myönteisiä Asioita ja Kielteisiä Asioita jollain pääministerin määräämällä tavalla.

Siitä tuli mieleeni: on ollut mielenkiintoista nähdä Kansallisoopperassa peräkkäin Shostakovitshin oopperat, ensin Nenä, ja nyttemmin Mtsenskin kihlakunnan Lady Machbeth. Nenä on huima nuoruudenteos, mutta vielä huimempi on se hyppy, jonka Shostakovitsh ottaa toisen oopperansa täyteen mestaruuteen. Erityinen ilo oli tietenkin Esa Ruuttunen lopussa vanhan vangin roolissa. Stalinin muiden rikosten kanssa on täysin linjassa se, että hän katsoi asiakseen myös katkoa siivet Shostakovitshilta oopperasäveltäjänä. Ylipäänsä totalitaarisen hallinnon tärkeimpiä tunnuspiirteitä on korkeakulttuurin ja taiteilijoiden integriteettiin kajoaminen.

Onneksi Suomessa ollaan tässä suhteessa terveellä pohjalla: siltä käsin myös meidän on luontevaa kirkko-oopperassamme arvostella laulajan integriteettiin kajoamista.

Terveisiä verstaalta: tein toissapäivänä viimeisen klikkauksen. Huomenna menen printtaamaan lopullisen partituurin ja soittajien stemmat. Sitten voin alkaa miettiä seuraavia sävellyksiäni, mm. laulusarjaa Aarne Pelkoselle. Oopperan suhteen nautin siitä, että voin nyt jättäytyä takavasemmalle, seuraamaan mitä harjoituksissa tapahtuu. Kerron siitä myöhemmissä postauksissa.
  • Suomen ev.lut. kirkko - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan seurakuntayhtym - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Lohtajan seurakunta - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan kaupunki - Kirkkomusiikkijuhlien tukija