Lohtajan kikkomusiikkijuhlat

VIRRESTÄ ON MONEEN 2

Julkaistu: 28.04.2018

Kävin alkukuusta kertomassa Laestadius-oopperasta Sibelius-Akatemian sävellysseminaarissa.


Säveltäjän työ on yksinäistä puurtamista. Siksi on virkistävää välillä päästä työpöydän yksinäisyydestä ihmisten ilmoille, pohdiskelemaan asioita yhdessä. Pohdin luennolla mm. virren käyttöä oopperassani, ja siitä aiheesta kirjaan nyt muutaman ajatuksen. Oopperani yhden tärkeän juonteen muodostaa virsi 370, ”Ah tiesi usko haltuun Herran”.

Aiemmassa päivityksessäni sävellysprojektin alkuvaiheessa vertasin virren käsittelyä Kokkosen Viimeisissä Kiusauksissa ja Puumalan Anna-Liisassa. Kokkosen teoksen lopussa Paavon virrestä kasvaa mahtava vuo ja kollektiivinen ele. Veli-Matti Puumala sen sijaan käyttää herännäissävelmäänsä hyvin intiimillä ja hienovaraisella tavalla päähenkilön uskoontulon hetkellä. Tätä korosti kauniisti myös Erik Söderblomin ohjauksen kynttilänvalo, kahden naisen tutkiessa laulukirjaa. Eli virrestä on moneen.

Yksi tekijä näitä säveltäjiä kuitenkin yhdistää: kumpikin oli valinnut yleisesti ottaen tuntemattoman sävelmän. Sävelmällä on se sävellystekninen tehtävä, joka sillä on jo vuosituhantisessa cantus firmus -perinteessä ollut: se tarjoaa juuri sellaista materiaalia, koherenssia, haastetta, kuin säveltäjä kulloinkin työssään tarvitsee. Mutta jos sävelmä on tuntematon, se ei tyrkytä sellaista assosiaatioiden ryteikköä, jota jokin ”Enkeli taivaan”, Suvivirsi tms. raahaa mukanaan. Tällainen neutraalisuus on Kokkosen ja Puumalan tapauksessa etu: sävelmään voi tuoreella tavalla liittyä juuri sellaista sisältöä ja dramaturgiaa, joka tietyssä teoksessa on tarpeen. (On toinen asia ja pelkästään positiivista, että Paavon virrestä tuli Kokkosen oopperan myötä niin tunnettu, että se ponnahti 1980-luvulla virsikirjaan.)

Miten Kolme kirjettä Laestadiukselle selättää tämän haasteen? Virsi 370, ”Ah tiesi usko haltuun Herran” on kuitenkin sävelmänä protestanttisen koraalin top-10 -listalla, useimmat ihmiset osaavat sen hyräillä. Eikö se ole kiusallista?

Vastaus voisi alkaa omasta erityissuhteestani sävelmään. Kouluaikana Jyväskylän Konservatoriossa pääinstrumenttini oli viulu. Soitin kuitenkin myös sivusoittimia, nokkahuilussa opettajani oli Juha Lauttamus ja cembalossa tsekkiläinen Josef Krusina. Opiskelin pikkukappaleita Bachin Nuottikirjasta Anna Magdalena Bachille, ja kerran sain siitä läksyksi sävellyksen, jonka otsikkona oli Choral: Wer nun den lieben Gott lässt walten. Pidin kappaleesta paljon ja olen soittanut sitä läpi elämäni, mm. erinäisissä tutkinnoissa ja pääsykokeissa. Kyseessä on hidas, kolmiääninen tekstuuri, jonka ylimmässä äänessä on paljon korukuvioita ja pieniä nuottiarvoja. Kun olin sitä jonkin aikaa soittanut, kysyin opettajaltani, että missä se koraali tässä siis on. Minulle oli valtava oivallus, kun opettaja näytti ja soitti, että kas tässä: alkuperäinen koraalisävelmä kulkee hitaina nuottiarvoina ylä-äänessä, mutta niin koristeltuna, että se ikäänkuin kuultaa läpi, ei tyrkyttäydy. Koraali on siinä ikäänkuin tutun sävelmän ja abstraktin materiaalin välimaastossa. Vaikka se on sävelmänä niin tuttu, tarvitsin sen huomaamiseen opettajan apua. Näin tulin oikealla hetkellä löytäneeksi virteen 370 suhteen, joka avasi paljon sitä mistä säveltämisessä on ylipäänsä kyse: tutun ja tuntemattoman rikkaalle rajapinnalle uskaltautumisesta.

Tällaista reittiä siis syntyi erityissuhteeni sävelmään, josta yksinkertaisesti pidän paljon. Virren sanat ovat ihan ok, mutta niihin minulle ei ole koskaan erityistä suhdetta syntynyt, edes sen vertaa että osaisin niistä ulkoa ensimmäistä säettä enempää. Mielestäni tämän virren sävelmä on huikean hieno, sanoitus taasen epäkiinnostava. Sävelmää olen käyttänyt jo aiemmin mm. Completoriumin (Yön rukoushetken) soittimilla toteutettuna loppukoraalina.

Tällaista reittiä olen myös löytänyt mielestäni mahdollisen tavan sisällyttää virsi oopperaani. Vaikka sävelmä on niin tuttu, se ei liity mihinkään erityiseen kohtaan esimerkiksi kirkkovuodessa. Yleisessä tietoisuudessa se assosioituu ylipäänsä Jumalan johdatukseen, ilman että moni kuitenkaan osaisi yhtään kokonaista säkeistöä ulkoa. Se myös esiintyy virsikirjassa eri sanoituksilla ja eri rytmisinä variantteina. Oopperani kannalta huomattavaa on se, että melodia esiintyy myös Siionin lauluissa (kuten monet top-10-ryhmän protestanttiset koraalit).

Erityisiä virsi 370 -tihentymiä on oopperassani kaksi, ensimmäinen kirje ja toisen näytöksen loppu. Kirjeessä nousee ensin pintaan kirjoittajan lapsuus ja siitä erityisesti Siionin laulujen laulaminen yhdessä, seuroissa. Virsi 370 esiintyykin Ailan repliikkien väleissä, soitinten polyfonisina sommitelmina. Sommitelmien karheudessa on jotain kansankoraalin ahavoituneisuutta, ehkä heijastumana Tyko Sallisen maalauksista. Kun päästään Ailan ooppera-suhteeseen, siirtyy virsi 370 etualalle, Ailan lauluun ja soittimiin. Siinä kohtaa metodi on omaksuttu Bachin versiosta: sävelmä etenee niin hitaissa nuottiarvoissa, että se hahmottuu epäsuorasti, verhon takaa, samalla kun teksti tunnustelee laulajan kokemuksia: toisaalta haltioitumista oopperan maailmasta, toisaalta tyrmistystä lestadiolaisten siihen kohdistamasta väkivallasta. Vasta kirjeen jälkeen, dramaattisen tilanteen tihennyttyä, esiintyy virsi tiheämmin nuottiarvoin eli tunnistettavampana. Mutta silloinkin sävelmän ongelmallista tuttuutta taitetaan sillä, että sitä ympäröivä sointumaailma ei ole 1600-lukua vaan 2010-lukua. Aivan 1. näytöksen lopussa, myrskyn laannuttua, kuullaan koraalin 1. säe jälleen hitain nuottiarvoin, aivan paljaana, ainoan kerran alkuperäisen tekstin kera: ”ah, tiesi usko haltuun Herran”. Tällaisilla tavoilla tuttu ja jalo sävelmä luo tarttumapintaa mutta pysyy samalla osana juuri tätä kompositiota.

1. näytöksen tavassa käsitellä virttä 370 on koraalivariaatioiden piirteitä. Toisen näytöksen toinen kohtaus on sen sijaan muodoltaan tiukka ja perinteitä kunnioittava: johdanto, koraali ja fuuga. Tarinan tasolla Laestadius kohtaa siinä Lapin Marian ja kokee hengellisen uudistumisen, oivaltaa omimman työnäkynsä herätysjohtajana. Musiikillisen muodon tasolla Johdanto tunnustelee virren materiaalia alustavasti ja avoimesti, kuten johdannoissa usein on tapana.

”Koraalissa” on kolme säkeistöä, joissa melodia kuullaan alusta loppuun, ynnä säkeistöjen välissä kaksi interpolaatiota. Virsi 370 on läsnä vain melodiana, tekstinä on Marian sielunhoidollinen ja rohkaiseva puhe Laestadiukselle. Mahdollisuus kolmeen, tekstuuriltaan keskenään erilaiseen säkeistöön nousee luontevasti siitä, miten avoin ja joustava virsi lähtökohtaisesti on. Ensimmäinen säkeistö on crescendo: se lähtee alun herkästä pelkistyneisyydestä, jolla Maria korostaa jokaisen ihmisen täyttä ja jakamatonta arvoa. Lopussa säkeistö nousee haltioitumiseen kutsusta, jolla Kristus kutsuu kaikkia yhteiseen sovintoon ja juhlaan. Sana sattuu Laestadiukseen, ja säkeistöjen väliseen interpolaatioon sijoittuu sitten lestadiolaisen kertomuksen ydin, kun Lapin Maria saarnaa hänelle synnit anteeksi ”Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä”. Virren toisessa säkeistössä Maria laulaa ”elämän veden lähteestä”, mikä heijastuu cembalon rikkaaksi murtosointutekstuuriksi. Seuraavassa interpolaatiossa korostuu missio, kun Maria rohkaisee Laestadiusta olemaan ”huutavan ääni korvessa”, ja kolmas säkeistö jatkaa nostatusta, kun virttä soitetaan loistokkaasti ja aggressiivisen painokkaasti.

Fuugan tekstinä on Laestadiuksen saarna, jonka tämä pitää Marian kohtaamisen innoittamana. Fuuga on minun erityinen kontribuutioni reformaatio 500 -juhlavuoteen. Bachin Messussa h-molli minua puhuttelee tapa, jolla säveltäjä rakentaa ekumeenista synteesiä protestanttisen ja katolisen kirkkomusiikin parhaista perinteistä. Samassa hengessä on saarnan musiikillisessa materiaalissa kaksi tasoa. Katolista perinnettä edustaa gregoriaaninen sävelmä (Alleluia! Christus pascha nostrum immolatus est), jonka kvinttisuhteisista katkelmista aukeaa katedraalimaisen musiikin ylä-äänten pintataso. Kunkin taitteen lopussa se kutoutuu ala-äänen säkeisiin protestanttisesta koraalista, virrestä 370. Keskinäisen rauhan ja yhteisen juhlan mahdollisuutta on mahdollista tunnustella musiikin keinoin, ihan riippumatta siitä, kuinka syvälle poteroissaan omiin poissulkevuuksiinsa sokeutuneet uskovaiset arjessaan kyhjöttävät.

Virsi 370 on toki muuallakin läsnä, mutta tässä oli nyt muutama kommentti sen tiheimmistä esiintymistä teoksessa.

Kun opiskelin 1980-luvulla, oli säveltämisen standardina atemaattinen tuokiomuoto, Momentform Webernin ja Stockhausenin hengessä. Siihen maailmaan tutustuminen oli monella tapaa mielenkiintoista ja avartavaa. Kun ajattelen omaa työtäni viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta, on minua kuitenkin alkanut vähitellen yhä enemmän kiinnostaa vanha kysymys: mitä teema voi olla, mitä sillä voi tehdä?

Tässä suhteessa tärkeä virikkeiden antaja oli toki jo opettajani, Einojuhani Rautavaara. Kerran hän totesi, että itse asiassa kaavamainen ja ensi alkuun tylsältä vaikuttava teema voi olla säveltäjälle paljon käyttökelpoisempaa materiaalia, kuin jokin hyvin erityislaatuinen ja ihastuttava melodia. Pelkistyneeseen materiaaliin pääsee käsiksi, sitä voi taivuttaa ja työstää moniin eri suuntiin; valmis koru sen sijaan on mitä se on.

Virren 370 melodiassa on jotain tällaista kiinnostavaa pelkistyneisyyttä.
  • Suomen ev.lut. kirkko - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan seurakuntayhtym - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Lohtajan seurakunta - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan kaupunki - Kirkkomusiikkijuhlien tukija