Lohtajan kikkomusiikkijuhlat

VIRRESTÄ ON MONEEN 3

Julkaistu: 17.09.2018

Yksi tämän vuoden parhaista kokemuksistani oli toukokuussa Helsingin Alppilan kirkolla järjestetty Villivirsiä-seminaari. Mitä ihmeen Villivirsiä?

Kyseessä on uusi noin sadan virren kokoelma, jonka Sulasol julkaisee loppuvuodesta. Sen toimitukselliset ratkaisut on jo tehty, ja meneillään on taitto yms. viimeistely. Virsikokoelma tässä yhteydessä tarkoittaa yhteislauluja, joita on mahdollista laulaa osana jumalanpalvelusta. Millaisia teitä tähän julkaisuun on päädytty?

Itseeni liittyvä polku alkoi 2014, jolloin sain kutsun Kirkkohallituksen seminaariin. Seminaarin osallistujiksi oli kutsuttu säveltäjiä, ja sen aiheena oli silloin työn alla ollut kirkon virallisen virsikirjan lisävihko, joka sitten ilmestyikin pari vuotta myöhemmin. Menin seminaariin aika empivällä mielellä, enkä siellä pidetyistä alustuksistakaan jaksanut suuremmin innostua. Sain sieltä kuitenkin mukaani monisteen, jossa oli virsitekstejä, jotka siihen astisessa työskentelyssä oli hyväksytty mahdollisiksi uusien virsien sanoituksiksi.

Kotona sitten yksinkertaisesti sain inspiraation: innostuin Kjell Wiklundin kirjoittamasta ja Pekka Kivekkään suomentamasta tekstistä niin paljon, että sävelsin siihen ensimmäisen ikinä yhteislauluni. Suureksi ilokseni se sitten päätyikin lisävihkoon, sekä suomenkielisellä (Maa järkkyy, murtuu, virsi 925c) että ruotsinkielisellä puolella (När marken brister, 911). Virsi on dodekafoninen ja melko sävellajiton. Sävelsinkin sen seuraksi pari muuta, tyyliltään yksinkertaisempaa virttä, koska ajattelin että ”Maa järkkyy” koetaan työryhmissä ja kirkollisessa byrokratiassa silkkana provokaationa. Mutta siinä määrin suomalainen liturginen elämä on osoittanut kypsymistä ja aikuistumista, että dodekafoninen musiikki on nyt osa virallista liturgista materiaalia.

Mutta ennen kuin oltiin näin pitkällä, sattui eräs episodi. Piispainkokous käsitteli ehdotusta lisävihkoksi ja teki siitä tarkennetun ehdotuksen kirkolliskokoukselle. Tässä yhteydessä piispat ehdottivat sävellykseni poistamista, koska sitä pidettiin liian outona ihmiselle, joka traumaattisessa tilanteessa tarvitsee pikemminkin jotain tuttua ja turvallista. Siinä sitten pähkäilin, että antaudunko painokelvottomien ajatusteni vietäväksi, vai yritänkö etsiä rakentavampia tapoja reagoida kirkkoni ylimpien paimenten toimintaan. Onneksi jälkimmäinen vaihtoehto toteutui, eri tavoin. Traumatisoitunut ihminen saattaa todella tarvita jotain tuttua ja turvallista. Mutta häntä saattaa auttaa myös se, että musiikki nimenomaan heijastaa sitä outoutta ja vierautta, johon tragedia on olemassaolon suistanut, tekee aistittavaksi kaiken ylle langennutta harmaata verhoa. Esimerkkejä tästä ovat runouden saralla monet Jeremian tekstit ja Daavidin psalmit Vanhassa Testamentissa. Tekstien tasolla tämä ulottuvuus on ollut alusta asti itsestään selvä osa kirkon jumalanpalveluselämää. Miksi siis musiikin alue pitäisi rajata pelkäksi regression kentäksi, tuttipullona toimimiseen?

Piispojen puolustukseksi on toki sanottava, että kyseessä oli niukin mahdollinen äänestyspäätös, ja juuri äänestyksen täpäryys jo lähtökohtaisesti lievensi päätöstekstin muotoilua siten, että siitä oli myöhemmin helppoa luopua. Sain paljon ja arvovaltaista tukea, ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Episodin seurauksena minulle syntyi joka tapauksessa ajatus: pitäisi toimittaa virsikokoelma, jonka sisältöä ei yksikään piispa pääse määräilemään. Kiinnitin lisävihkossa huomiota myös siihen, että sen säveltäjien joukossa on tasan kaksi Suomen Säveltäjät ry:n jäsentä, itseni lisäksi Olli Kortekangas. Suomen Säveltäjät on vuosikymmeniä toiminut taidemusiikin ammattisäveltäjien mainio etujärjestö; Suomen Musiikintekijät eli entinen Elvis ry. puolestaan huolehtii kevyemmän musiikin säveltäjien eduista. Mietin syitä siihen, miksi oman ammattini edustajat marginalisoidaan ja rajataan kirkon toiminnan ulkopuolelle. Mitä voisimme tehdä, jotta myös taidemusiikin puolella aikain saatossa kertynyt osaaminen voitaisiin tuoda yhteiseen juhlapöytään, osaksi yhteistä jumalanpalvelusta.

No, vähitellen on käynyt ilmi, että moni muukin pähkäilee saman tyyppisiä kysymyksiä. Yhteen tällaiseen etsijään tutustuin samoihin aikoihin. Sirkku Rintamäki on Kannelmäen kanttori, joka suorittaa paraikaa taiteellisia jatko-opintojaan Sibelius-Akatemiassa aiheenaan virren rikkaat mahdollisuudet. Sirkun roolit tutkinnossa ovat moninaiset: hän toimii siinä säveltäjänä, kuoronjohtajana, laulajana ynnä muissa kirkkomuusikon rooleissa. Samuli Koivuranta on keravalainen pappi, joka lisävihkoprojektin sihteerinä sai seurata sitä projektia sisältä käsin. Samulilla on paljon näkemystä ja näköalaa esimerkiksi materiaaliin, joka ei mahtunut lisävihkoon. Vähitellen meillä alkoi olla koossa innostunut toimituskunta, johon Sulasolin Reijo Kekkonen toi kokeneen kustantajan panoksen ja Pekka Kivekäs puolestaan teksti-ekspertiisiä. Käärimme hihat. Tämän vuoden lopussa tulos on sitten kaikkien saatavilla.

Villivirsien säveltäjissä Suomen Säveltäjät ry:n jäseniä taitaa olla kymmenkunta, mutta sen tyylillinen kirjo on samalla avoin kaikkiin suuntiin: mukaan ovat mahtuneet niin Heininen kuin Löytty, niin Pohjannoro kuin 1800-luvun anglikaaninen hymnikin. Jonkin sortin painopistesäveltäjiä on kolme: itävaltalainen Peter Planyavski, ynnä suomalaisista Osmo Honkanen ja Sirkku Rintamäki, jonka virrestä myös kokoelman nimi on peräisin.

Miten voisi tiivistää pariin sanaan suomalaisen virren kehityksen pitkän ajan kuluessa, millaisena se näyttäytyy? Ehkä tyylillisenä rikastumisena. Rikastuminen on näkynyt virallisissa virsikokoelmissa viiveellä, joka tuntuu nykyihmisestä osin käsittämättömältä. Otan yhden käytännön esimerkin. Kenttätyössä musiikintutkijat keräsivät 1800-luvulla paljon suurenmoista kansankoraali-materiaalia. Kesti kuitenkin vuosikymmeniä, aina 1930-luvun loppuun, ennenkuin sitä tohdittiin ottaa osaksi virallista virsikirjaa. Mikä siinä ihmisten omassa luovuudessa oli niin pelottavaa, että se piti pitkään rajata ulkopuolelle? Saastuiko jalo protestanttinen koraali siitä, että kanssaihmiset muovasivat siitä itselleen omaehtoisen version? Ajatteliko joku sata vuotta sitten oikeasti näin, ja miten tällaisen ajattelun kaiut vaikuttavat tämän päivän kirkossa? Mikä luovuudessa ja ammattitaidossa niin kovasti pelottaa?

Monoliittinen ja ahtaasti kontrolloitu virsikäsitys on uuden lisävihkon myötä joka tapauksessa murentumassa, paljon suuremmassa määrin kuin vielä 1980-luvun virsikirjauudistuksessa, ja hyvä niin. Ei ole mitään ”kristillistä musiikkityyliä” sinänsä, eikä kellään ole oikeutta vaatia tässä kohtaa monopolia! Lisävihkon avautuminen moniin suuntiin on tärkeä signaali: mahdollisuus laulaa yhdessä on mahtava voimavara, jonka täytyy olla avoin kaikelle luovalle ja elävälle musiikille! Ja tähän viestikapulaan Villivirsiä on tarttunut tavalla, joka ei marginalisoi myöskään taidemusiikin säveltäjiä.
  • Suomen ev.lut. kirkko - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan seurakuntayhtym - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Lohtajan seurakunta - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan kaupunki - Kirkkomusiikkijuhlien tukija