Lohtajan kikkomusiikkijuhlat

Jälkikirjoitus esseeseen ”Kun isoisä oopperan poltti”

Julkaistu: 14.06.2018

Kirjoitin noin vuosi sitten (1.5.2017) myönteisistä esimerkeistä vanhoillislestadiolaisesta perinteestä nousevassa taiteenharjoituksessa. Ongelmalliseen puoleen lupasin palata myöhemmin.

Jo jonkin aikaa sitten kirjoitin blogitekstin otsikolla ”Kun isoisä oopperan poltti”. Käsittelin siinä toimia, joita vanhoillislestadiolaiset kohdistivat isoisäni Jaakko Linjaman sävellystyöhön 1960–70-lukujen Jyväskylässä. Pohdin myös tekstissäni, olisiko aika jo kypsä siihen, että liikkeen suhde musiikkiin voitaisiin ottaa systemaattisen ja kriittisen tutkimuksen kohteeksi, akateemisessa maailmassa ja musiikkitieteen piirissä.

Arvelin kirjoitettuani, että teksti saattaisi kiinnostaa muitakin kuin tämän blogin löytäneitä. Siksi se julkaistiin esseenä tämän viikon Kotimaassa (14.6.2018).

Pidän nykyajassa siitä, että jokaisen on mahdollista tuoda esiin oma näkökulmansa, kunhan itse tiedostaa sekä vahvuutensa että kuolleet kulmansa. Ongelmallista sen sijaan on, jos lausuu käsityksiään tunnistamatta oman ymmärryksensä ja ammattitaitonsa rajoja.

Kun siis pohdin vanhoillislestadiolaisuuden suhdetta musiikkiin, millaisia ovat omat vahvuuteni ja rajoitukseni?

Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa hengellisestä taustastani (17.5.2016), enkä palaa nyt siihen.

Olen koulutukseltani säveltäjä, eikä minulla ole tieteellisen tutkimuksen edellyttämää pätevyyttä lähestyä aihetta. Voin kertoa kokemusasiantuntijana, miten minulle ovat hahmottuneet ne ammatillisen koskemattomuuden loukkaukset, joita vanhoillislestadiolaiset ovat kohdistaneet esimerkiksi ukkini säveltäjyyteen: niitä kirjasin esseeseeni. Voin myös säveltäjän ammatissani työstää ristiriitaa, jonka taustani on syliini työntänyt. Näin tein kirkko-oopperani Kolme kirjettä Laestadiukselle musiikissa ja libretossa.

Vaikka olen taidefilosofisissa kysymyksissä amatööri, esitän silti pari ajatusta.

Vanhoillislestadiolainen liike torjuu piirissään monien musiikin lajien ja tyylien viljelemisen. Ilmeisin esimerkki tästä on kaikki klassisesta musiikista poikkeaminen, sekä taidemusiikin lajeista ooppera. Taidemusiikin omista tyylipiirteistä tanssillisuus on erityisen häivyttämisen kohteena, mikä perinteisen ohjelmiston parissa synnyttää jäykkäkoipisia ja vähäverisiä tulkintoja, varsinkin Bachin musiikkia esitettäessä.

Asia on suurelta osin vaiettu.

Ilmiön taustalla on muun muassa maantiede ja siitä nousevat yleiset elämisen ehdot. Eurooppalaisessa musiikinhistoriassa pohjoisen ja eteläisen ulottuvuuden välinen suhde on kiinnostavasti jännitteinen. Pohjois-Euroopassa syntynyt musiikki on usein pidättyvää, pelkistynyttä ja vakavaa, kun taas eteläinen kulttuuri taipuu helpommin riehakkuuteen ja runsashahmoisuuteen. Olosuhteet ovat niin erilaiset.

Mikään musiikin tyyli tai laji ei kuitenkaan ole sinänsä hyvä tai huono, itsessään joko siunauksellinen tai synnillinen. Pidättyvyys voi olla joko jaloa tai pystyynkuollutta, riehakkuus joko ihanaa tai turmeltunutta. Kaikki riippuu siitä, miten aidosti ja millä motiiveilla kulloistakin perinnettä artikuloidaan. Kun verrataan pohjoista ulottuvuutta eteläiseen, samaan hengenvetoon on puhuttava myös vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä kunnioituksesta, sillä nekin ovat eurooppalaisen musiikkiperinteen ydintä. Käytännön esimerkkejä siitä ovat monen pohjoisen protestantin Italian-matkat: Schütz Venetsiassa Gabrielin opissa tai Sibelius Palermossa 300 vuotta myöhemmin, toista sinfoniaa takomassa.

Käsitys siitä, että omasta ja tutusta musiikkityylistä ei kukaan saa poiketa kadotukseen joutumisen uhalla, on vähintäänkin ongelmallinen. Tällainen väärinkäsitys kuitenkin varjostaa suurta joukkoa suomalaisia. Se on ongelma, jonka purkamiseen pitäisi löytää viisaita tapoja. Minä työstin ongelmaa kirkko-oopperan keinoin. Muitakin polkuja lienee löydettävissä.

Kristillinen teologia tarjoaa joka tapauksessa lähtökohdan ongelman selättämiseen. Se avaa teitä jäykän ja pelokkaan maagisuuden vioittamasta musiikkikäsityksestä rohkeuteen ja luovuuteen.

Avaan seuraavaksi hieman asian ammatillisia puolia säveltäjän kannalta. Vanhoillislestadiolaiset määräsivät ukkini vuonna 1978 kotiarestiin hänen oman 70-vuotisjuhlakonserttinsa ajaksi. Määräystä perusteltiin siten, että tällainen sävellyskonsertti on maallisen kunnian tavoittelua. Olen itse pitkään elättänyt itseni ja perheeni ammattisäveltäjänä. Säveltäjän toimenkuvaan kuuluvat olennaisesti sävellyskonsertit. Minullakin niitä on ollut useita. On monin tavoin luonnotonta, ettei säveltäjä saisi olla läsnä sävellyskonsertissaan.

Säveltäjän tulot syntyvät pääosin kolmesta lähteestä: sävellystilauspalkkioista, apurahoista ja palkinnoista sekä tekijänoikeuskorvauksista. Lisäksi säveltämistä voivat sivuta erilaiset opetus-, kirjoitus-, ja lautakuntatyöt. Tällaisten tulojen edellytys on, että säveltäjän teoksia esitettäessä syntyy onnistumisen elämyksiä: että sävellyksistä on iloa soittajille ja laulajille ja että musiikki sitä kautta herättää kiinnostusta.

Miten säveltäjä suhtautuu musiikkinsa herättämään kiinnostukseen? Tämä on ammattietiikan ydinkysymyksiä. Pahimmassa tapauksessa maineesta todella tulee epäjumala, ja säveltäjä taantuu turhamaiseksi ressukaksi. Parhaassa tapauksessa säveltäjän suhde ulkoiseen maineeseensa on terveen mutkaton, hän keskittyy hoitamaan työnsä hyvin eikä unohda, että ”taiteen henki on nöyryys”. Säveltäjä tuntee toki itsekin iloa musiikistaan mutta tajuaa samalla, että musiikin lahjan äärellä hän on vain välikappale, siinä missä esittäjät ja yleisökin. Nöyryys oikein käsitettynä ei estä kokoontumasta julkisesti yhteiseen juhlaan – kuten sävellyskonserttiin!

Käytännössä liikutaan aina jossain näiden äärimmäisyyksien välillä, toivottavasti aralla tunnolla oikeaa suuntaa etsimässä. Väitän kuitenkin, ettei tilanne ole olennaisesti erilainen, vaikka säveltäjän ammatin asemesta puhuisimme toimimisesta esimerkiksi politiikassa tai liike-elämässä. Myös näillä aloilla ihmisen työstä voi tulla pahimmassa tapauksessa epäjumala ja parhaassa tapauksessa hedelmällinen tapa palvella kanssaihmisiä. Yksi lestadiolaisen kritiikin ongelma onkin siinä, ettei lestadiolaisen menestyminen ja maineikkuus hallinnossa tai bisneksessä näytä olevan ongelma ollenkaan, vaikka musiikin alueella menestymistä karsastetaan. Tällainen lohkominen kertoo oudosta ihmiskäsityksestä ja kulttuurisuhteesta. Se on vallankäyttöä, joka ei kestä tarkastelua.

Yksilöllisten kulttuuristen äänenpainojen vaientaminen yhdistyneenä taloudellisen ja poliittisen vallan tavoitteluun on totalitääristen systeemien ydintä. Erityisen vaaralliseksi yhtälö muuttuu silloin, kun siihen yhdistyy kotikutoista jumalisuutta. Erityisen ongelmallinen esimerkki kotikutoisesta jumalisuudesta on rauhanyhdistysläisten käsitys itsestään maailman ainoina taivaskelpoisina aikuisina ihmisinä. Sellainen asettuminen meidän tavisten yläpuolelle sokeuttaa tehokkaasti ja on omiaan johtamaan tragedioihin, joista kirkko-oopperani naiset Laestadiukselle kirjoittavat. Se on hybristä, jonka vaikutuksesta todellakin "aukeavat helvetin portit", kuten teoksessani lauletaan. Siihenkin kotikutoinen jumalisuus voi johtaa, että säveltäjän hautajaisissa julistetaan evankeliumina sitä, että säveltäjä poltti oopperansa.

Niin, lopuksi vielä pari sanaa oopperasta, noin niin kuin yleisellä tasolla, taiteen lajina.

Muutama viikko sitten ilmestyi Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen artikkeli, jossa haastateltiin sekä oopperalaulaja Tuomas Katajalaa että SRK:n musiikkiasiantuntijaa. Katajala on ammatinvalintansa vuoksi joutunut ulos hengellisestä kodistaan. Keskeisenä syynä ongelmaan SRK pitää sitä, että oopperoiden juonet ovat niin epäsiveellisiä, ettei niissä esiintymistä voi oikeille kristityille sallia.

Ensiksi. On vaikka kuinka monia oopperoita, joissa kuudetta käskyä ei todellakaan rikota (Taikahuilu, Fidelio, Parsifal, Jevgeni Onegin, Viimeiset Kiusaukset jne.). Usein koko lemmenelämä ei edes kuulu tarinaan (Pyhä Fransiskus (Messiaen), Punainen Viiva, Riddaren och Draken jne.). Toiseksi. Kun kuudetta käskyä rikotaan, niin lähtökohtaisesti paha saa palkkansa: koomisissa oopperoissa huorintekijä joutuu naurunalaiseksi (Figaron häät, Falstaff jne.), draamoissa taasen menettää henkensä ja vetää usein muitakin tuhoon (Don Giovanni, Tosca, Wozzeck jne.). Taidemusiikin perinteeseen kuuluu myös se, että kaidalta tieltä poikkeavat eivät joudu halvan, saippuasarjamaisen tirkistelyn kohteeksi. Esimerkiksi Wozzeckissa saavat köyhyyden ja osattomuuden uhreiksi ajautuneet ihmiset koskettavan myötätuntoisen ja kunnioittavan läpivalaisun, sekä Büchnerin tekstissä että Bergin musiikissa. Mitä taas tulee ns. normaalien ihmisten ns. hyveellisyyteen, sitä Bergin ooppera sohii epämukavalla tavalla. Väitänkin, että tällaisen teoksen kirjoittaminen, säveltäminen ja esittäminen on Jeesuksen seuraamista mitä suurimmassa määrin.

Monteverdin Poppeian kruunaus näyttäisi taasen murentavan juutalais-kristillistä etiikkaa, kun sen lopussa avionrikkoja ja murhamies Nero viettää hääyötään uuden rakkaan käsivarsilla. Kun teosta esitettiin Kansallisoopperassa 1980-luvulla, kirjoitti Olavi Kauko esityksestä fiksun arvion. Kauko korosti, että 1640-luvun Venetsiassa Monteverdilla oli sivistynyt yleisö, joka hyvin tunsi historiasta keisari Neron myöhemmät surkeat vaiheet. Monteverdi olikin valinnut muotorakenteeksi lopun lemmenduettoon toistuvan syklin, musiikin lajin nimeltä folia, suomeksi hulluus. Oopperasäveltäjien ratkaisut ovatkin usein hienovaraisia ja epäsuoria, eikä kaikki ole sitä miltä näyttää.

Edellä kuvattu jännite turhamaisuuden kiusauksen ja terveen ammatti-identiteetin välillä on muuten myös muita taiteita vakavissaan harjoittavien ihmisten arkea. Oopperaproduktioissa eri taiteenlajit pääsevät keskinäiseen vuorovaikutukseen. Tällöin syntyy haastavia tilanteita, parhaimmillaan suurenmoisia, pahimmillaan karmeita. On harhaista kuvitella, että ihmisen on pysyteltävä erossa tällaisista hankkeista, voidakseen olla kristitty! Moinen väistely on pelokasta maagisuutta, johon Jeesuksen evankeliumin kirkkaan valon soisi jo yltävän.



  • Lohtajan seurakunta - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kokkolan kaupunki - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Keski-Pohjanmaan Konservatorio - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • KPK Yhtit - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Opetus- ja kulttuurioministeri - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Taiteen edistmiskeskus - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Kirkkohallitus - Kirkkomusiikkijuhlien tukija
  • Suomen ev.lut. kirkko - Kirkkomusiikkijuhlien tukija